Alussa kerroinkin lastensuojelukontaktista sekä ensikotiliiton avopalvelusta. Olen aina ollut hieman epävarma meneekö kaikki nyt oikein, etten vain pilaa mitenkään pienen ihmisen elämää väärillä ratkaisuilla niin vauva- kuin taaperoiässä. Ensikotiliiton palvelu loppui siis 1,5-vuotiaana, jonka jälkeen toivoin jonkinlaista aikuiskontaktia lastensuojelun kautta, ja sen sitten sainkin, sosiaaliohjaajan. Tämä henkilö oli meille hyvin tuttu, ollut lastensuojelutyöntekijän työparina vauvan syntymästä asti.
Sosiaaliohjaus tarkoitti käytännössä sitä, että tämä sosiaaliohjaaja tuli käymään kotonamme kaksi kertaa kuukaudessa. Muutaman kerran näimme myös kahvilassa ja ulkona. Keskustelimme ikävaiheeseen liittyvistä asioista, kasvatuksesta, haasteellisista ikävaiheista ja kaikesta mahdollisesta mitä nyt mielen päällä sattui olemaan. Tästä oli minulle paljon apua, sain hyviä käytännön vinkkejä, aina syömisestä käytöksen rajaamiseen. Tätä jatkui vajaa puoli vuotta, kunnes sosiaaliohjaaja totesi ettei tälle palvelulle ole enää mitään tarvetta (ja liekö koskaan ollutkaan), koska mitään sen kummempia haasteita meillä ei arjessa tai lapsen käytöksessä oikeastaan ollut. Tällöin loppui myös lastensuojelukontaktini, minut todettiin siis virallisesti päihteettömäksi ja kelpo vanhemmaksi. Se tuntui hyvältä.
Ainoa huono puoli asiassa oli, että ehkä ensimmäistä kertaa tämän jälkeen koin kunnon ”kitkut”. Seuloja ei enää otettaisi satunnaisestikaan, joten pienen pieni ääni päässäni alkoi tehdä mieli päihteitä. Jotain muutakin kuin siis alkoholia. Tosin jo tästä ajatuksesta seurasi niin huono omatunto, enkö olekkaan päässyt päihteistä yli? Heti kun virallinen valvonta päättyy mietinkin vain miten saada olo rentoutuneeksi tai sekaiseksi? Onneksi ajatukset katosivat yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Toivon todella että nämä himot olisivat ensimmäiset ja viimeiset. Toki alkuun lopettamisen jälkeen, ja erityisesti synnytyksen jälkeen himoja oli aina silloin tällöin, joskus suurempia ja joskus pienempiä. Tällöin vaakakupissa kuitenkin painoi tuo pieni vauva, ja erityisesti sen menettämisen pelko. Näistä himoista kuitenkin pystyi silloin puhumaan avoimesti ensikotiliiton avoyksikössä joka oli tarkoitettu päihdeäideille ja -iseille. Olen tosin vakaasti päättänyt ettei lapseni tule elämään päihdelapsuutta, joten jos retkahdus kävisi, hakisin välittömästi apua. Apua saa menettämättä lastaan jos sitä osaa pyytää. On olemassa mm. ”perhekatkoja”, jonne voi hakeutua yhdessä lapsen kanssa. Haluan kertoa näistä asioista myös siksi, että jokainen päihteiden kanssa kamppaileva tuleva tai oleva äiti osaisi hakea rohkeasti apua. Lastensuojelu voi oikeasti olla auttava taho, eikä lapsia huostaanottava mörkö.
Sosiaaliohjaaja kehoitti minua myös osallistumaan avoimen päiväkodin toimintaan saadakseni enemmän aikuista seuraa ja lapselle leikkitovereita. Tämä oli minulle alkuun suuri kynnys, sillä lapseni lähti kävelemään vasta kahden ikä vuoden paikkeilla. Hän otti kyllä ensi askeleensa noin vuoden iässä, mutta tämän jälkeen kärsi kuuden viikon korvatulehdus kierteen ennen kuin sai viimein antibiootit, ja samalla kävely taantui. Alkuun menin avoimeen päiväkotiin yhdessä ystäväni kanssa, ja voi miten hölmö olin ollutkaan! Kaikki lapsethan leikkien lomassa konttailivat pitkin lattioita, eikä kukaan edes huomannut kävelemättömyyttä. Kävimme myös kävelemättömyyden vuoksi peräti kaksi kertaa fysioterapeutilla omasta toiveestani, ja molemmilla kerroilla sanottiin ettei mitään fyysistä vikaa ole ”kävelee varmaan viikon päästä”. Puolitoista vuotiaana osasi kyllä nousta itse ylös ja käveli ihan muutaman askeleen matkoja, mutta muutoin ei halunnut kävellä. Viihdyimme avoimessa päiväkodissa hyvin, ja nyt on ollut lohduttavaa sanoa jokaiselle vanhemmalle joka on huolissaan siitä ettei lapsi vielä kävele, että voi kuule, kyllä se vielä lähtee kävelemään. Avoin päiväkoti piti myös tiukasti kiinni taaperoarjessa, niin etteivät päihteet tulleet mieleenkään.
Nyt avoin päiväkoti on meidän osalta päättynyt, sillä aloitamme ensi viikolla oikean päiväkotiharjoittelun. Palaan siis joulukuussa työelämään. Tässä on kalenterissa nyt monta tulevaa tapahtumaa, perjantaina pikkujoulut kahden parhaan ystäväni kanssa, ensi viikon maanantaina sosiaalipediatrin vastaanotto (kerron tästä tarkemmin mikä se on ja miksi käymme siellä seuraavassa kirjoituksessa), ja sitten tiistaina alkaa päiväkotiharjoittelu ja lauantaina ovat ne treffit tämän yh-isän kanssa. Paljon ohjelmaa ja paljon kerrottavaa jälleen!