Päiväkoti alkaa

 

Joulu lähenee, joulukortit lähetetty jo jokinaika sitten, ja lahja hankinnatkin ovat loppusuoralla. Ei kyllä ulkona sään puolesta näytä kovin jouluiselta. Mutta se ei haittaa, kunhan kotona on jouluista ja saa taaperolle luotua juuri sellaisen joulun mitä itse olisi toivonut lapsena.

Taapero on miltei kaksi ja puoli vuotias, mutta omasta laiskuudesta johtuen päätin vasta nyt, juuri ennen päiväkodin alkua, ottaa härkää sarvista ja toteuttaa unitutista vierottautumisen. Taapero ei siis enää muutoin ole käyttänyt tuttia kuin nukkuessaan, kai juuri siksi olin tätä vierottamistakin lykännyt. Olin henkisesti varautunut ainakin pariin itkuiseen yöhön ja päiväunien mahdollisista väliin jäämisistä. No mutta kuinkas kävikään. Keräsimme tutit yhdessä ”pikku vauvoille”. Ensimmäisten päiväunien alkaessa kysyi kerran tuttia, mutta muistuttaessani että tutit kerättiin vauvoille, tyytyi tähän vastaukseen ja kävi nukkumaan. Sama toistui illalla. Olin ihan ällikällä lyöty, ja jäin vain miettimään että miksi ihmeessä en tehnyt tätä jo aikaisemmin! Pari hassua tokaisua on tämän jälkeen tullut koskien tuttia; ensimmäinen oli kun mummi oli laittamassa taaperoa päiväunille ja tämä kysyi taas tuttia. Mummi vastasi että tutithan on nyt annettu vauvoille, jonka jälkeen taapero mietti vähän aikaa ja kysyi sitten ”missä se vauva on?”. Tänään taas laittaessani poikaa unille kysyi hän kuiskaten ”äiti, etsitään tutti”, johon taas muistutin minne tutit olivat menneet. Hetken päästä kuului uusi kuiskaus ”etsitään tutti huomenna sitten”, jolloin en voinut kuin vain nauraa. Tuo huomenna on nyt opittu joulukalenterin myötä, kun luukkuja tekisi mieli availla vähän enemmän, ja aina on pitänyt muistutella, että huomenna sitten.

Sitten niistä treffeistä joilla kävin. Käytiin syömässä ja juttelimme niitä näitä lapsista ja kaikesta mahdollisesta viinin ja ruoan äärellä. Mutta jollain tavalla tämä ihminen ei kuitenkaan ”kolahtanut”. Oli ihan mukava eikä ulkonäössäkään valittamisen varaa, mutta jotain vain puuttui. Olen myös pohtinut, että onko minun vaikeaa nähdä itseäni parisuhteessa kun olen tottunut niin hyvin tähän meidän kahden hengen arkeen, tai kun se ensimmäinen uusioperhekuvio kokeilu meni myös sen verran hankalaksi. Toisaalta mietin myös aina että miten ja milloin kerron sitten menneisyydestäni. Sekin tuottaa paineita, etenkin jos tosiaan välittää toisesta, niin pelko menettämisestä kasvaa suureksi. Mutta hyvää harjoitusta nämä treffit olivat, ehkä ensi kerralla sitten kolahtaakin kemiat yhteen.

Makuuhuoneesta kuuluu edelleen pupinaa ja laulua, ei siis olla vieläkään nukahdettu päiväunille, vaikka sinne mentiin jo tunti sitten.. Toivottavasti pian hiljenee, sillä huomenna alkavat työt ja päiväkoti, joten ei saisi nyt rytmi pahasti heilahtaa, ja jos taas pitää sitten kesken unien herättää jotta uni tulee illalla, on loppu ilta aina vähän hankala kun on nukkunut liian vähän päiväunilla. Muutoinkin hieman jännittää aloittaa päiväkoti ja työt huomenna, saatikka jos taapero on nukkunut liian pienet yöunet, jos ei uni sitten illalla tulekkaan ajoissa. Harjoittelupäivät päiväkodissa ovat menneet oikein hyvin, joten ihan niin paljon minua ei jännitä miten tuo päiväkoti lähtee rullaamaan, mutta työt! Olen ollut sen verran pitkään pois työelämästä, että jännittää miten kaikki siellä tulee sujumaan. Sekä arki illat jännittävät. Se kun varmasti alkuun on jo ihan töiden puolesta itse väsynyt, ja sitten siihen vielä väsynyt huomiota kaipaava taapero.

Mutta eiköhän siitä kaikki ole selvinneet kunnialla, joten miksi en myös minä. Tosin kyllä psykoterapeuttiani myös hieman jännittää miten tulen selviämään, ja ettei mielialani heilahda suurten arki muutosten vuoksi. Itselläni kyllä ollut jo pitkään tasaisen hyvä olo, joten en pelkää että tämä vaikuttaisi mitenkään suuremmin psyykkiseen tasapainooni. Ja ovathan ne sieltä psykiatrian polilta myös minut työkuntoiseksi arvioineet.

Nyt vain jännittämään miten tuo uusi arkielämä lähtee käyntiin. Täytyy tästä nyt kuitenkin lähteä vähän herättelemään varovasti tuota pientä poikaa, sen verran pitkään tuo laulelu makkarista kaikui ennen hiljentymistä.

Terapian tarpeessa

Laittelen juuri kotia valmiiksi pikkujoulujen viettoon kahden parhaan ystäväni kanssa. Meillä kaikilla on lapsia ja ruuhkavuodet parhaillaan menossa, joten olen todella onnellinen että ehdimme istua alas edes muutaman kerran vuodessa ihan vain aikuisten kesken. Olemme olleet ystäviä lapsuudesta asti ja toinen näistä ystävistäni oli myös synnytyksessäni myös mukana. Ystävyys oli toki katkolla päihde vuosinani, peittelin ongelmaani vaikka kaikki sen tajusivat ja näkivät. Jos yritimme tuolloin nähdä, peruin aina kaiken viime tipassa. Joko olin huonossa kunnossa tai päihteiden vaikutuksen alaisena tai jotain muuta. Näimme satunnaisesti silloin kun olin paremmassa kunnossa ja työelämässä. Mutta usein silloinkin peruin tapaamisiamme. Minua jännitti nähdä ystäviäni ollessani selvinpäin. Oli helpompaa olla omissa oloissa ja keskittyä töihin sekä kuivilla pysymiseen.

Olen käynyt nyt noin vuoden psykoterapiassa, ja voisin väittää että kaikilla päihteiden käyttäjillä on jonkinlainen mielenterveysongelma. Miksi joku jää koukkuun ja joku ei? Uskon että jokaisen käyttäjän sisällä on jotain mikä on mennyt rikki, ja päihde antaa tunteen olla edes hetken eheä ihmisenä. En itse ymmärtänyt omaa itseäni ja sitä miksi päädyin käyttämään päihteitä ennen terapiaa. Eihän kukaan vain päätä jonain päivänä alkaa narkomaaniksi. Jotain sellaista hyvää oloa se tuo, joka puuttuu normaali olosta. Itselläni on todettu paniikkihäiriö, masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olen aina tiennyt, että jostain syystä minusta ei ole vain tuntunut hyvältä olla minä, mutta päihteiden avulla tuo tunne syntyi. Vasta terapiassa ymmärsin mitä kaikkea elämässäni on tapahtunut, ja miten mielenterveysongelmani ovat vaikuttaneet valintoihini. Olen alkanut ymmärtää miksi juuri minä jäin koukkuun, miksi kaipasin niin paljon enemmän jotain lisää ollakseni onnellinen. Psykoterapian läpi käyneenä suosittelisin sitä jokaiselle ihmiselle, koska kukaan meistä tuskin on ilman kolhun kolhua elänyt. Kun ymmärtää ettei ahdistus ole vain ahdistusta, vaan sen takana on asioita ja tunteita, jotka nimeämällä on helpompi hallita omaa ahdistuneisuuttaan. Oma pahaolo ei ole enää vain epämääräinen möykky, vaan se on avattu solmu solmulta, jonka jälkeen osaa olla paljon armollisempi itseä kohtaan. Itse koen eheytyneeni ihmisenä, en enää kanna mukanani samanlaista taakkaa kuin ennen, en enää tarvitse päihteitä selviytymiskeinona elää tätä elämää ilman pahaa oloa. Jokaisella on omat selviytymiskeinonsa, osa niistä on haitallisia, osa ei. Ymmärsin että minulla oli myös monia muita selviytymiskeinoja ja välttäminen oli niistä yksi. Ystävien tapaaminen alkoi etukäteen jännittämään ja ahdistamaan, oli helpompaa perua taaminen. Tuntui etten aikaisemmin vain enää osannut olla minä itse muiden seurassa. Olen ikuisesti onnellinen siitä miten sain kaikki vanhat ystäväni takaisin elämääni. Vaikka en ollut pitänyt yhteyttä, peruin tapaamisia, olin kaikinpuolin huono ystävä yrittäessäni vain pitää kaikki ulkopuolella siitä kuplastani jossa elin.

Nyt olen onnellinen ja osaan olla minä. Se on vaatinut paljon työtä, mutta vihdoin pystyn nauttimaan ystävieni seurasta ja olla itsekin ystävä muille. Ennen kaikkea kiitän pientä taaperoani, jota ilman en nyt olisi tässä pisteessä. Jos sanotaan että lapsi muuttaa koko elämän, niin minun kohdallani se todella tämän teki, aivan konkreettisesti.

Mutta myös jotain minä olen aiheuttanut lapselleni, josta kyllä tulen kantamaan taakkaa lopun elämääni. Altistin hänet päihteille ollessani raskaana. Huomasin raskauden vasta kun olin raskausviikolla 12. Kerroin viime kirjoituksessani sosiaalipediatrin vastaanotosta, joka on nimenomaan seuranta lapselle, joka on raskausaikana altistunut päihteille. Siellä seurataan tarkasti kasvua ja lapsen kehitystä, sekä varmistetaan muutoinkin perheen tilannetta ja hyvinvointia. Lapsellani ei ole todettu missään mitään poikkeavaa, hän on kehittynyt täysin ikätasoisesti ja on ihana, kiltti, herkkä, empaattinen ja elämän iloinen aurinkoinen taapero. Silti en voi olla miettimättä, että mikäli ongelmia joskus ilmenee, esimerkiksi oppimisvaikeuksia tai muuta vastaavaa, että olenko minä aiheuttanut ne. Tämä on asia jota en pysty muuttamaan enkä tähän vaikuttamaan, mutta ajatuskin tuo kyyneleen poskelleni.

Tänään yritän olla pohtimatta tätä asiaa, ja tehdä sen minkä olen viimein oppinut; nauttimaan ystävieni seurasta.

Sosiaaliohjausta

Alussa kerroinkin lastensuojelukontaktista sekä ensikotiliiton avopalvelusta. Olen aina ollut hieman epävarma meneekö kaikki nyt oikein, etten vain pilaa mitenkään pienen ihmisen elämää väärillä ratkaisuilla niin vauva- kuin taaperoiässä. Ensikotiliiton palvelu loppui siis 1,5-vuotiaana, jonka jälkeen toivoin jonkinlaista aikuiskontaktia lastensuojelun kautta, ja sen sitten sainkin, sosiaaliohjaajan. Tämä henkilö oli meille hyvin tuttu, ollut lastensuojelutyöntekijän työparina vauvan syntymästä asti.

Sosiaaliohjaus tarkoitti käytännössä sitä, että tämä sosiaaliohjaaja tuli käymään kotonamme kaksi kertaa kuukaudessa. Muutaman kerran näimme myös kahvilassa ja ulkona. Keskustelimme ikävaiheeseen liittyvistä asioista, kasvatuksesta, haasteellisista ikävaiheista ja kaikesta mahdollisesta mitä nyt mielen päällä sattui olemaan. Tästä oli minulle paljon apua, sain hyviä käytännön vinkkejä, aina syömisestä käytöksen rajaamiseen. Tätä jatkui vajaa puoli vuotta, kunnes sosiaaliohjaaja totesi ettei tälle palvelulle ole enää mitään tarvetta (ja liekö koskaan ollutkaan), koska mitään sen kummempia haasteita meillä ei arjessa tai lapsen käytöksessä oikeastaan ollut. Tällöin loppui myös lastensuojelukontaktini, minut todettiin siis virallisesti päihteettömäksi ja kelpo vanhemmaksi. Se tuntui hyvältä.

Ainoa huono puoli asiassa oli, että ehkä ensimmäistä kertaa tämän jälkeen koin kunnon ”kitkut”. Seuloja ei enää otettaisi satunnaisestikaan, joten pienen pieni ääni päässäni alkoi tehdä mieli päihteitä. Jotain muutakin kuin siis alkoholia. Tosin jo tästä ajatuksesta seurasi niin huono omatunto, enkö olekkaan päässyt päihteistä yli? Heti kun virallinen valvonta päättyy mietinkin vain miten saada olo rentoutuneeksi tai sekaiseksi? Onneksi ajatukset katosivat yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Toivon todella että nämä himot olisivat ensimmäiset ja viimeiset. Toki alkuun lopettamisen jälkeen, ja erityisesti synnytyksen jälkeen himoja oli aina silloin tällöin, joskus suurempia ja joskus pienempiä. Tällöin vaakakupissa kuitenkin painoi tuo pieni vauva, ja erityisesti sen menettämisen pelko. Näistä himoista kuitenkin pystyi silloin puhumaan avoimesti ensikotiliiton avoyksikössä joka oli tarkoitettu päihdeäideille ja -iseille. Olen tosin vakaasti päättänyt ettei lapseni tule elämään päihdelapsuutta, joten jos retkahdus kävisi, hakisin välittömästi apua. Apua saa menettämättä lastaan jos sitä osaa pyytää. On olemassa mm. ”perhekatkoja”, jonne voi hakeutua yhdessä lapsen kanssa. Haluan kertoa näistä asioista myös siksi, että jokainen päihteiden kanssa kamppaileva tuleva tai oleva äiti osaisi hakea rohkeasti apua. Lastensuojelu voi oikeasti olla auttava taho, eikä lapsia huostaanottava mörkö.

Sosiaaliohjaaja kehoitti minua myös osallistumaan avoimen päiväkodin toimintaan saadakseni enemmän aikuista seuraa ja lapselle leikkitovereita. Tämä oli minulle alkuun suuri kynnys, sillä lapseni lähti kävelemään vasta kahden ikä vuoden paikkeilla. Hän otti kyllä ensi askeleensa noin vuoden iässä, mutta tämän jälkeen kärsi kuuden viikon korvatulehdus kierteen ennen kuin sai viimein antibiootit, ja samalla kävely taantui. Alkuun menin avoimeen päiväkotiin yhdessä ystäväni kanssa, ja voi miten hölmö olin ollutkaan! Kaikki lapsethan leikkien lomassa konttailivat pitkin lattioita, eikä kukaan edes huomannut kävelemättömyyttä. Kävimme myös kävelemättömyyden vuoksi peräti kaksi kertaa fysioterapeutilla omasta toiveestani, ja molemmilla kerroilla sanottiin ettei mitään fyysistä vikaa ole ”kävelee varmaan viikon päästä”. Puolitoista vuotiaana osasi kyllä nousta itse ylös ja käveli ihan muutaman askeleen matkoja, mutta muutoin ei halunnut kävellä. Viihdyimme avoimessa päiväkodissa hyvin, ja nyt on ollut lohduttavaa sanoa jokaiselle vanhemmalle joka on huolissaan siitä ettei lapsi vielä kävele, että voi kuule, kyllä se vielä lähtee kävelemään. Avoin päiväkoti piti myös tiukasti kiinni taaperoarjessa, niin etteivät päihteet tulleet mieleenkään.

Nyt avoin päiväkoti on meidän osalta päättynyt, sillä aloitamme ensi viikolla oikean päiväkotiharjoittelun. Palaan siis joulukuussa työelämään. Tässä on kalenterissa nyt monta tulevaa tapahtumaa, perjantaina pikkujoulut kahden parhaan ystäväni kanssa, ensi viikon maanantaina sosiaalipediatrin vastaanotto (kerron tästä tarkemmin mikä se on ja miksi käymme siellä seuraavassa kirjoituksessa), ja sitten  tiistaina alkaa päiväkotiharjoittelu ja lauantaina ovat ne treffit tämän yh-isän kanssa. Paljon ohjelmaa ja paljon kerrottavaa jälleen!

Isyydestä ja sen tunnustamisesta

Ennen kutsua isyyden tunnistamiseen sain ison läjän postissa esitteitä, missä puhuttiin lapsen oikeudesta isäänsä ja tämän perintöön, sekä suorastaan sanottiin että kuinka itsekästä on jättää isyys tunnustamatta. Noh, minun lapseni isää ei ole tunnustettu. En edes saanut isää kiinni mistään, hän istui vähän väliä vankilassa, oli asunnoton ja puhelinnumerot vaihtuivat tuon tuosta.

Mietin myös mitä lapsi tuollaisella isällä tekee. Toki aion kertoa hänelle rehellisesti alusta alkaen miten tilanne on, että isällä on sairaus jonka takia ei voi olla elämässämme. En myöskään aio olla asian suhteen itsekäs. Mikäli hän pystyy tulemaan katsomaan lasta selvinpäin, on hän tervetullut. Pari kertaa hän on tullutkin, mutta ajat ynnä muut vastaavat ovat olleet haasteen takana sopia. Emme ole käyttäneet isä nimeä, vain etunimeä, sillä en koskaan tiedä, milloin hän voi hävitä vuosiksi lapsen elämästä.

Olen myös toivonut vielä löytäväni sen oikean. Oikean miehen joka voisi olla lapselleni isän maalirolli. Perehdyin myös ennen isyyden tunnistamista siihen, ettei lapsen isältä tarvitse kysyä minkäänlaista lupaa, mikäli haluaa esimerkiksi joskus toteuttaa perheen sisäisen adoption. En tiedä jos tällainen tilanne tulisi koskaan eteen, miten biologinen isä silloin asiaan suhtautuisi. Saatikka saisikohan häntä mistään kiinni.

Uusioperhekuviot kuitenkin pelottavat. Olen tapaillut muutamaa miestä pojan ollessa taaperoiässä, sekä kokenut yhden vakavemman suhteen. Siinä oli kuitenkin monta ongelmaa. Huomasin ettei mies ymmärtänyt mitä alle kaksi vuotiaan maailmaan kuvaan kuuluu, vaan vertasi enemmänkin tämän huomattavasti vanhempien lapsien osaamiseen ruokailun ymv. suhteen. Lisäksi itse olin joissain kasvatus/arkiasioissa asioissa täysin ymmälläni tai erimieltä. Koskien esimerkiksi tv:n katselua ja kurinpitoa. Nämä ja monet muut seikat johtivat siihen ettei suhteesta kuitenkaan tullut mitään. Tällaisista esimerkiksi kasvatukseen liittyvistä asioista on myös hyvin vaikeaa puhua toiselle. Ei halua loukata tai arvostella, mutta ainakin itse huomasin loukkaantuvani todella herkästi mikäli minun tapaani hoitaa lastani puututtiin.

Nyt on tinderit ja muut olleet käytössä, ja treffit yhden yksinhuoltaja isän kanssa tulossa, kerron sitten miten kävi…!

Vauva elämää

Vauva arki sujui meillä kahdestaan oikein hyvin. Taaperoni tosin syntyi pieni kokoisena, paino oli 2000g ja pituus 43 cm, ja tämä oli viikoilla 38+2. Alkuun vauva oli kasvanut aivan normaalikäyrillä, mutta viimeisenä kuukautena ei ollenkaan. Ilmeisesti syy oli istukkaperäinen. Tämän vuoksi ensimmäisen vuoden jouduin antamaan vauvalle rautalisää, joka kovetti vatsaa, ja sen takia samalla pegorionia pehmentämään kakkaa. Silti vatsa oli välillä todella kipeä, johon auttoi vain hyvin vauhdikas heijaus tai hytkyttely. Imetys oli kohdallani kummallinen juttu, sillä minulla ei noussut maito ollenkaan. Ei vaikka kuinka heruttelin, pumppasin, vauva oli rinnalla ja kaikkeni yritin.

Siitäkin kuitenkin selvittiin, ja minusta tuli kantoliinailija. Vauva rakasti olla liinassa, ja minä sain kaksi kättä käyttööni, ja niin että sain pitää vauvaa lähellä. Tätä suosittelen kaikille, mikään ei ole palkitsevampaa, jos vain vauvakin tykkää niin kantoliinailu on aivan parasta. Ja jos ei liinan sitominen tunnu omalta, on mandukat ja muut myös tehty vauvan kantoa varten.

Pääsääntöisesti jaksoin ihan hyvin, mutta välillä olin todella väsynyt. Muistan kerran kun olin todella väsynyt ja vauva vain itkeskeli, muistin laboratoriosta jääneen sokeriruiskun vaunuissa. Tämä on kamala paljastus, mutta nukuimme molemmat vauvan välillä valittaessa vatsa kipua, annoin aina tipan sokeriliuosta huulille ja hän ja minä jatkoimme uniamme aina jonkin aikaa tyytyväisinä.

Unikoulunkin ehdimme käymään läpi. Nukuimme perhepedissä noin 1,5 vuotiaaseen asti, ja taaperon sänky on edelleen kiinni minun sängyssäni. Vauvan ollessa noin 6 kuukautta hän sairastui pahaan flunssaan, ja oikeastaan vain nukkui. Maitoa jaksoi juoda, mutta yskiessä oksensi kaiken ulos, ja tärkeintähän oli saada nestettä sisään. Tämän vuoksi herättelin vauvaa noin tunnin välein ja annoin vain muutaman huikan maitoa. Mitä tästä seurasi. Flunssan parannuttua vauva halusi yöllä noin tunnin välein pienen maitohuikan. Tällöin olin loppu. Yhtenä yönä otin kännykän näytöstä aina herätessä kuvakaappauksen. Tajutessani että herätyksiä oli yössä noin 15, tajusin että tämän on loputtava. Ennen tätä tilannetta vauva oli herännyt noin 1-2 kertaa yössä. Olin alkuun niin väsynyt että unikoulu tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta, kunnes tartuin härkää sarvista. Ja aivan totta, se oli kahdessa yössä ohi. Ensimmäisen yön sain sylitellä ja kuunnella raastavaa itkua, ja minun oli pakko käyttää korvatulppia, koska itku kaikui niidenkin läpi. Siinä sitten itkettiin vuorotellen molemmat, kunnes vauva nukahti. Seuraavana yönä vauva vain hieman nyyhkytteli maidon perään, kolmantena yönä nukkui läpi yön. Tästä lähtien taaperoni on nukkunut yöt kokonaisina.

Lastensuojelu

Lumi satoi ja suli. Päälle kaksi vuotiaalle pojalleni lumi oli mitä ihmeellisin asia, ja sitä heiteltiin, kerättiin, maisteltiin ja siinä kieriskeltiin. Kerroin viimeksi elämästäni ennen raskautta, hieman raskaudesta ja jäin synnytyksen jälkeiseen kotiutumiseen. Taival tosiaan lastensuojelun kanssa alkoi, ja minä kai olen niitä harvoja, joilla ei ole pahaa sanottavaa lastensuojelusta.

Sain alkuun ilmaiseksi perhetyöntekijän kotiini hoitamaan vauvaa muutaman kerran viikossa, jotta pystyin käymään suihkussa, pesemään pyykkiä ja tekemään muita kotitöitä. Tämä oli pelastus ja suuri apu. Elimme toisaalta vauvan tahtista elämää, joten välillä oli turhauttavaa herätä aikaisin aamulla huonosti nukutun yön jälkeen vain perhetyöntekijän tuloa varten. Muutamia kertoja näitä perhetyöntekijän käyntejä peruuntui, ja pari kertaa olimme vauvan kanssa niin unessa, etten ollut herännyt herätyskelloon tai työntekijän ovikellon soittoon. Näistä perhetyöntekijän esimies teki ensimmäisen lastensuojeluilmoituksen, mutta onneksi käytyämme läpi peruuntuneet käynnit lastensuojelun työntekijän kanssa, hän ymmärsi hyvin, ja ymmärsi myös miksi en halunnut jatkaa perhetyöntekijän käyntejä. Oikeastaan lastensuojeluilmoituksessaan tämä esimies ei ollut osannut eritellä huolensa aihetta, mikä myös oli ihmetyttänyt lastensuojelun työntekijää.

Tämän jälkeen minusta on tehty kaksi lastensuojeluilmoitusta ulkopuolisten henkilöiden taholta. Molemmat kerrat liittyivät siihen, että vastaan sattui tulemaan entisestä elämästäni sekaisin oleva vanha tuttu, johon joku kansalainen oli kiinnittänyt huomiota ja pelästynyt että olisin myös sekaisin. Molemmilla kerroilla paikalle on jonkin ajan kuluttua ilmestynyt poliisi sekä toisella kerralla myös päivystävä sosiaalityöntekijä. Vaikka tilanteet ovat olleet minulle lähes paniikinomaisia, olen iloinen että ihmiset kiinnittävät tällaiseen huomiota ja soittavat herkästi hätänumerron. Näinä kertoina poliisi on puhalluttanut minut ja olen aina seuraavana päivänä soittanut lastensuojelun työntekijälleni ja kertonut tapahtuneesta, sekä käynyt seuraavana päivänä antamassa puhtaat huumeseulat.

Kävin myös ensimmäiset puolitoista vuotta ensikotiliiton avopalvelussa noin 1-3 kertaa viikossa, ja ensimmäiset 6 kuukautta annoin huumeseulat joka viikko. Tämän jälkeen lastensuojelunpalaverissa sovittiin että seulat annetaan satunnaisesti. Tämä ensikotiliiton avopalvelu oli mukava paikka. Siellä oli muita samanlaisia äitejä sekä muskari joka perustui theraplayhin. Varhaista vurovaikutusta tuettiin kaikin tavoin.

Nyt täytyy mennä, taapero kutsuu.

Narkomaanista äidiksi

Taustalla kuuluu nauhalta Siiri ja krokotiili, istun kirjoittamassa, enkä yhtään tiedä mistä aloittaisin. Laitoimme eilen pojan kanssa jouluvaloja ikkunaan, vielä muutama vuosi takaperin joulu ei merkinnyt minulle mitään. Ehkä toivoa saada rahaa lahjaksi. Olen entinen päihteiden käyttäjä, jonka piikit vaihtuivat maailman suloisimpaan olentoon.

Olen siis entinen narkomaani. Ehdin käyttää päihteitä enemmän ja vähemmän noin 8 vuotta elämästäni. Alkuunhan kaikki alkoi viihdekäytöllä, niin kuin kaikilla. Tuohon 8 vuoteen sisältyy myös päihteettömiä jaksoja jolloin olin työelämässäkin. Tulin raskaaksi aikaan joka oli melkein kaikkein pahinta päihteidenkäyttöaikaani, mutta se varmaan pelasti henkeni. Muistan kun soitin ystävälleni, joka oli vuodet ollut paras ystäväni, mutta viimeiset vuodet olin soittanut hänelle sekaisin vain pyytääkseni rahaa. Soitin ja kerroin olevani raskaana ja että tarvitsen hänet ja muut vanhat päihteettömät ystäväni takaisin elämääni. Hän kertoikin että ajatteli kuulevani minusta seuraavan kerran joko niin että olen kuollut tai sitten raskaana. Raskausaikana pääsin päihteistä eroon, muutamia retkahduksia lukuunottamatta. Sain vanhat ystäväni takaisin elämääni, sekä perheeni. Tukiverkosto oli luotu, loppu oli minusta kiinni.

En silti raskausaikana uskaltanut luoda sellaista rakkaussuhdetta vauvaan kuin olisi kuulunut. Pelkäsin koko ajan saavani keskenmenon, sekä raskausaikaa varjosti lapsen isä. Alkuun hän ei halunnut olla asian kanssa missään tekemisissä, hänellä olikin avovaimo. Avovaimon saatua tietää raskaudestani hän oli vannonut tekevänsä kaiken jotta menettäisin lapsen (lastensuojelun kautta siis). Sitten tuleva isä erosi tästä naisesta, ja hän tuli muutaman kerran käymään, sekaisin, ja olisi tarjonnut minullekkin huumeita. Ei hän vauvasta ollut kiinnostunut, eikä ollut aikeissakaan lopettaa päihteiden käyttöä.

Synnytyksen jälkeen kaikki kolahti kuitenkin kuin halolla päähän. Minulla olikin pieni vauva sylissäni. Mikä oli mieletöntä. Olimme jo raskausaikana tehneet yhdessä sairaalan sosiaalityöntekijän kanssa itsestäni ennakoivan lastensuojeluilmoituksen josta alkoi matkani lasten suojelun kanssa. Synnytyksen jälkeen vietimme useamman viikon sairaalassa, sekä pidimme palavereja lastensuojelun kanssa, ja pääsimme viimein kotiutumaan yhdessä vauvan kanssa ilman ensikotia tai muuta vastaavaa paikkaa. Onnellinen vauva arkeni yksinhuoltajana alkoi.